Tasmania oli mahtava! Melbournen jälkeen pieni ja sympaattinen Hobart tuntui kodikkaalta. Jotenkin sain paljon eurooppalaisia viboja, etenkin Englanti ja Irlanti tulivat mieleeni matalista rakennuksista ja kaikesta siitä brittikulttuurista, jonka Australia on saanut perintönään.
Pääsy sisään normaaliin perhe-elämään oli miellyttävä kokemus. Pian huomaa, että perhe-elämä maailman toisella puolella on ihan samanlaista. Toki jokaisella perheellä on omat tapansa ja sisäiset kemiansa, mutta on aina yhtä mukava huomata, että ihmisten arki on yhteneväistä asuinmaasta riippumatta. O´Maran perhe oli yhteenhitsautunut yksikkö, jota oli hauska tarkkailla. Ääretön vieraanvaraisuus ja ystävällisyys melkein pökerryttivät.
Eri kulttuurien tarkkailu paikallisten seurassa antaa mielestäni aina parhaimman kuvan maasta ja sen tavoista. Se, että kokee hetken olevansa osa jotain on aina paljon antavampaa kuin olla perusturisti, joka urpoilee kartta väärinpäin ja menee aina siihen paikkaan syömään, jossa on vain muita turisteja.
Tasmanian luontoon tutustuminen oli myös hieno kokemus. Yhtenä päivänä ajoimme lähes kolme tuntia järvelle veneilemään. Sain kalan! Tosin se oli liian pieni ja heitettiin pois. Ciaránin koukkuun tarttui kuitenkin yksi kelvollinen yksilö, joka osoittautui myös hyvänmakuiseksi (rainbow trout). Jotkut saivat auringonpolttamia erikoisiin paikkoihin, kuten neliön kämmenselkään. Minä vain vahvistin punaisen nenäni sävyjä tummempiin.
Kenguruiden rapsuttelu villieläinpuistossa oli myös mahtavaa. En tiennyt, että koalat ovat hereillä vain neljä tuntia päivästä, jonka ne käyttävät syömiseen. Rentoja tyyppejä! Koalan turkki on megapaksu ja ne pitävät erittäin hämmentävää ääntä. Vompatti on söpö lyllerö ja tasmanian tuholaiset melko kreisejä.
Pistäytyminen Mount Wellingtonin (1271 m) huipulla tarjosi hyvät näköalat kauas. Sinnekään tuskin olisin päätynyt ilman äiti Michellen innokasta kuskailua.
Tuntui haikealta jättää Tasmania taakse ja ajatella, että tämäkään ei ehkä toistu enää koskaan. Ehkä vielä enemmän hankalammaksi lähdön teki se, että jo viikossa ehti päästä mukaan perheen kuvioihin hyvin. Se muistutti omasta perheestä, jota välillä jo ikävöi. Osana jotakin on aina turvallisempaa, nyt rooli vaihtui taas itsenäiseksi ja vähän yksinäiseksi matkaajaksi.
Vielä pari päivää Melbournessa, sitten kohti Uutta-Seelantia. Omaa arkeakin jo jotenkin odottaa, vaikka kiertolaiselämää on kestänyt vasta vähän aikaa.
