Summary

Tämän vuoden kevät on ollut mahtava. Yksi elämän parhaista tähän mennessä. Jo toinen peräkkäin. Edellistä ja tätä vuotta ei voi verrata, viimeksi rinkkaelämää ja tunteita. Nyt selkä vapaana, kevyemmin. Silti pohtien.

Tänä keväänä olen ollut aktiivinen. Huimaa, miten paljon sitä ehtii tehdä, kun tekee. Menee, kokeilee, näkee, ihmettelee. Tapaa ihmisiä, inspiroituu, yrittää, uskaltaa.

Talvi tuntui pitkältä, mutta niin se kesä yllätti jälleen. Tuli puskista vihreine lehtineen, voikukkineen, viehkeine tuoksuineen. Täydellistä.

Pieni haikeus kalvaa sisusta taas, kuten aina lähdön lähestyessä. Tosin, kun niitä on alla useita, osaa tulevaan suhtautua ehkä taas vähän järkevämmin. Vaikka ei se helppoa koskaan ole.

Yhteenvetona, kevät 2012 (sen jälkeen kun kesä Tyynellämerellä muuttui hyiseksi helmikuuksi) oli minulle:

-uusia elämänkestäviä ihmissuhteita
-itsetutkiskelua
-äärettömän paljon elokuvia
-paljon How I met your motheria (kylminä talvipäivinä jäin joskus kotiin)
-päivittäisiä lounaita kavereiden kanssa
-kakkuja
-metkuttelua
-kulttuuria, paljon, kaikissa muodoissa
-vanhan harrastuksen uudelleen elvyttämistä <3
-kontakteja
-erilaisia ihmisiä
-villeilyä
-kielikylpy
-edustamisen opettelua
-valkoviinin lipittelyä
-ymmärtämistä

Hyvä kevät!

Oma paikka

Mihin sitä oikein kuuluu? Missä koti on? Mikä on se paikka, joka määrittelee yksilöä eniten? Voiko juurensa kadottaa? Löytää ne jälleen. Etsiä ja palata. Kiintyä. Alkaa rakastaa.

Syvältä löytyvät ne järvet, metsät, hiljaisuus, kylmyys, loputon valo ja pimeys. Usein ei ymmärrä, miten tiukasti oksat ovat kietoutuneet sisimmän ympärille. Se, mistä tulee. Se, miten itsensä käsittää. Se, millaisena maailma näyttäytyy. Se, mitä ajatellessa rintaan tulee kamalan iso tunne, joka on niin ihana ja pelottava.

Lehvien raoista kurkistelee kuitenkin toinen todellisuus. Iso, kiinnostava, mukaansatempaava, monimutkainen. Sieltä löytää uusia paikkoja. Niitä, jotka tekevät alkuperäiseen petäjikköön omia polkujaan. Jälkiä, joissa pakkanen ei pure. Joissa kuulee meren aallot järven liplatuksen sijaan. Vuoria, jotka katselevat harjujen huminaa kaukaisuudesta. Paikkoja, joissa tuntee olevansa kotona.

Niitä jälkiä sotkemassa on myös toinen puoli - perimä, side, hukkuva puolikas. Samankaltainen, silti niin erilainen. Minun maa, toisten maa. Olen osa tätä ja silti en tarpeeksi. Ymmärrän, mutta kuitenkin kädenpuristus on laimea. Samaa laumaa, eri rotua. Koska on tarpeeksi, milloin tietää, ettei se katoa?

Olen asunut kahdeksan viimeisen vuoden aikana maksimissaan kuuden kuukauden ajan samassa paikassa. Asunnoista puhumattakaan. Silloin koti on siellä, missä illalla painaa pään tyynyyn, aamulla katsoo ikkunasta. Uusi tai vanha, tuttu tai vieras, kuukausien suhde tai päivän mittainen ystävyys.

Kun onnistuu löytämään tasapainon. Hengittämään havujen tuoksua, kaupungin hulinaa, meri-ilmaa. Silloin voi olla perillä, kotona. Silloin oksat kurkottelevat kohti aurinkoa, sadetta ja samalla juuret kaivautuvat syvemmälle. Siellä, mistä lähtiessä jotain revitään rinnasta väkivaltaisesti, mutta jonne se lopulta jää. Kasvamaan, odottamaan. Osaksi oksastoa, juurten kaveriksi.

These are the days

Jos on niin monesti parasta aikaa elämässä, niin voiko koko elämä olla parasta?

Eilen, tänään ja huomenna

Kevät! Mahtavia tyyppejä, inspiroivia tarinoita, pitenevät päivät, aurinko, sulaneet kadut. Tulevat muistot, parhaita hetkiä.

Vaistomuisti

Kummallista, miten jotkut reaktiot seuraa perässä, vaikka ympäristö vaihtuu totaalisesti. Vaikka ärsykkeiden vaikutuspiirissä ei ole edes viettänyt ikuisia aikoja ja niistä on jo tovi, ne on silti tarttuneet yllättävän tiukasti takaraivoon.

Joudun yllättävän useasti säpsähtelyjen lomassa vakuuttelemaan itselleni, ettei asioilla ole oikeasti yhteyttä näillä leveyspiireillä. Ei, poskia kutittava hius tai jalkaa hivelevä langanpätkä ei ole mikään inhottava tai vahingollinen ötökkä. Ei, asunnon ohi ajava rekka tai raitiovaunu ei ole alkava maanjäristys.

Selviytymisvaistot ovat ainakin nähtävästi valppaina. Ehkä niitä spesiaalimpiakin tarvitaan taas tulevaisuudessa.

Munapäät altaassa

Uimahallissa, jossa olen alkanut käydä on pakko käyttää uimalakkia. Olen aina ajatellut, että vain tosi prot käyttää uimalakkia.

Nyt me kaikki näytetään samanlaisilta munapäiltä, jotka haukkoo henkeä kuin kalat hetkeä ennen iskua päähän. Paitsi ehkä ei niin kauhunsekaisesti killittäen. Tai en tiedä, koska kaikilla muilla on myös uimalasit. Mä en oo vielä niin pro.

(Viime viikolla äijät juoksi saunasta pihalle, laittoivat lunta päähän ja jäivät hengailemaan altaan reunalle. Eesti <3)

Kadut kaupungin

Peilikirkas luisteluareena, muhkurainen kävelystadion. Upottava hanki. Musta, jäinen parketti. Miinoitettu liukurata. Sohjo, vetelä, märkä. Lörts, paikallisten tapaan.

Tallinnan kadut, tiet, käytävät. Aina yhtä yllätyksellisiä. Aina yhtä petollisia. Jokapäiväinen seikkailu. Kasikymppiset mummot hakkaa päivät läpeen jäätynyttä H2O:ta mukulakivien raoista. Lapioivat räntälunta kapeilta kujilta, portaikoista,aukioilta.

Kehäkolmoslaiset menee sekaisin vuosi toisensa jälkeen, kun sitä valkeaa mättöä nyt vaan tulee. Aura-autot jynkyttää 24 tuntia vuorokaudessa, jotta bemarit pääsee baanalle ja ihmiset valittamaan, miten se yks jääpuikko taas murhasi satunnaisen jalankulkijan.

Tervetuloa maahan, jossa ekstreme-urheilu on arkipäivää. Satavuotiaat ja korkkaripimut pistelee menemään ronskisti oli sitten liukasta, tai tosi liukasta.

Onneks täällä on aika tasaista.