30 August 2008

Things are gonna change

Pakkaan, puunaan, kuuraan. Lähtö soittaa jo ovikelloa. Eilen pieni haikeus vallitsi noin kymmenen minuutin ajan, sitten ymmärsin kauan odotetun hetken koittaneen. Vapaus!

Aikuismaisesti juhlin yhden ajanjakson päättymistä lasillisella Annin kanssa. Yhden kaljan jälkeen tosin alkoi jo väsyttää niin, että oli parempi lähteä kuin sammua pöytään. Viikon 05.44 herätykset veivät veronsa. Tänään heräsin ("jo") kahdeksalta ja tuntui, että olen nukkunut ikuisuuden! Outoa.

Helsinki houkuttaa vielä tämän illan. Tampereelle palaan huomenna. Jos koskaan pääsen tavaroitteni kera etenemään, unohdin palkata orjan.

Kesä on sitten ohi. Mainio kesä olikin. Paljon kaikkea. Matkoja, festareita, ystäviä, vieraita, bileitä, hengailua, Helsinkiä, Joensuuta, Seinäjokea, maaseutua, märkiä kenkiä, aurinkoa, musiikkia, iloa. Mitä kesältä muuta voi toivoa?

Muumit alkoivat juuri sopivasti.
"Muumimamma, onko sinulla vesimelonia!"
Dubbausharrastus tulisi elvyttää. Hattu poikii lisätarinoita.

Täältä tullaan Tampere!

Nyt ei voi muuta kuin kuunnella Tori Amosin Winteriä.

"Cause things are gonna change so fast
All the white horses are still in bed
I tell you that I'll always want you near
You say that things change my dear"

26 August 2008

Kohta kaikki on ohi

Viimeisiä viedään. Vähitellen kummallinen olo alkaa hiipiä pään sisään. Töiden loppuminen ei harmita, vaikka hassua, että taas yksi ajanjakso päättyy. Paljon on nähty, koettu, opittu. Helsinkiä tulee ikävä. Koskaan ei enää palaa Rautalamminkadulle, ei odota seiskabeetä tai -aata, eikä törmää samoihin ihmisiin pesutuvassa. Pieniä asioita, mutta osa arkea täällä. Odotan ihan kamalasti Tampereelle paluuta, mutta silti tietty haikeus valtaa. Aina täytyy luopua. Onneksi on jo niin tottunut vaihtamaan osoitetta ja elämäntilannetta, ettei se tunnu niin vaikealta. Kaikki jatkuu, vaikkei ehkä samalla lailla. Ja ihmiset säilyy. Eri paikoissa, mutta samoina.

Pieni tiivistelmä viime viikonlopusta.

Taiteiden yö meni vähän ohi, sillä yöksi kutsuttu tapahtuma on lähinnä taiteiden iltapäivä. Iltavuorosta kiirehdittyäni oli lähes kaikki ohjelma jo loppunut. Katsoimme Pekka Kuusistoa ja Tundramaticsia. Päätin mennä Kuusiston kanssa naimisiin. Oli silti mukavaa, vaikka väsymys otti lopulta vallan taiteilijaporukastamme.

Lauantaina vaelsimme metroseksuaalin miehen perässä kaupoilla. Mies oli föönannut hiukset ennen reissua, mutta se ei auttanut ostosten teossa. Nepalilainen ruoka oli kuitenkin hyvää ja rantakahvilassa ampiaiset ajoivat meidät sisään. Mari tarjosi miellyttävän trivial-hengailun piristävän jääkaappisisällön voimalla.

Ilta jatkui tupareiden merkeissä, jotka on hyvä pitää viikkoa ennen lähtöä asunnosta. Päätös jatkopaikasta oli kummallisen sopuisa. Teinihelvetissä (k-24, niin vissiin!) oli Axl Smith, outo tuttu naama (bileet+malmilla!) ja paskaa musiikkia, mutta omituisen hyvä meno. Liekö siihen vaikuttanut salaperäinen Robin Hood, jonka motto kahlitsi muutaman meistä otteeseensa. Röyhkeyden huippuna oli alasti riehuneelta pojalta kädestä varastettu kalja (tai tavallaan se antoi sen vapaaehtoisesti). Tämän päätteeksi pakoilu ja eksyttäminen, mutta sitkeä sälli lopulta tainnutti flaksia taikoineiden räkäisesti nurkan takaa vilkuilevien (rikos)kumppaneiden edessä hyvissä tunnelmissa seikkailevan toimittajan.

Taksijonon lähennellessä kahta tuntia, lähdimme (puoli)pakotetuille jatkoille Sörnäisiin Mad Caddiesia kuuntelevan pojan luokse. Ryhmämme pienentyi neljään henkeen. Espoolaismusikantti sammui ennen serenadinsa soittamista. Ehkä henkevät keskustelut sisaruussuhteista ja "sä olet maailmalle hyödytön"-aiheesta uuvuttivat liikaa.

Aamulla vesipoolo ja estrogeeniset miehet naurattivat. On outoa, kun saman minimaalisen tilan jakanut tuntematon on aamulla vielä vieraampi.

Mainiot oli pirskeet. Juuri tämän takia kannattaa hankkiutua henkisesti ja fyysisesti sairaaksi itseaiheutettuna.

Tiedän, ettette pysyneet perässä, mutta aina voi yrittää miettiä.

Olen levoton, haluan jäädä ja lähteä. Ehkä tämä vaeltaminen ei lopu koskaan?

Jk. Toinen vaihtoehto naitavaksi (naimisiin mentäväksi?) on luonnollisesti Andreas Thorkildsen. Treenattu urheilija vai monilahjakas muusikko? Vaikea on ihmisen valinta.

13 August 2008

Ihmisyyden ylivertaisuus

Miksi ihmiset ovat olemassa?

Ihminen on evoluution tuloksena kehittynyt eläin. Fakta. Mutta miksi ihmisistä on tullut ihmisiä, jotka tiedostavat tilansa ja pyrkivät häikäilemättä käyttämään asemaansa hyväkseen? Siksikö, että Jumala sanoi kaiken olevan ihmisen hallussa, kunhan hän käyttäytyy Jumalan ohjeiden mukaan, hänen maanpäällisenä kuvanaan?

Miksi ihminen ei tyytynyt elämään onnellisesti siellä, mistä laji on lähtöisin? En usko, että onnellisuutta lisää tieto siitä, kuinka pilvenpiirtäjä rakennetaan, tai miten koko maailman tuhoava ydinase toimii.

Ihminen ei tyydy vähään. Eikä ihminen opi.

Samanlaiset ihmiset kuin Porschea koeajavat metropolin asukkaat asuvat yhä metsästys- ja keräilijäkulttuurissa. En usko, että eteläisen Afrikan sanit ovat yhtään onnettomampia kuin me, koska eivät voi vertailla supermarketin hyllyjen välissä oliivisäilykkeitä. Luulen, että he ovat jopa tyytyväisempiä kuin me, hyvinvointiyhteiskunnan purukumi-ihmiset, jotka ihmettelevät huuli pyöreänä, kun näkevät televisiossa dokumentin igluissa asuvista inuiiteista.

Pitää siis olla julma, jotta kaunis ja yksinkertaisesti parempi kulttuurimme plastiikkakirurgien vastaanottoineen saa enemmän tilaa. Tilaa ihmisyydelle. Jonka tavoitteena on päästä valtaan, koska valta tuo rahaa. Ja valta tuo vastuuta. Mutta vasta vastuun väistely on älykkään ihmisen kultamitali.

Vai mitä mieltä Mihail Saakašvili ja Dmitri Medvedev ovat?

Olen aika varma, että osseetit eivät arvosta näiden ihmisten ylemmäistä viisautta ihmisenä olemisessa.

08 August 2008

Falling slowly

Sade palasi. Työpisteen ikkunasta näkyy lainehtiva parkkipaikka. Seitsemän päivää töitä putkeen. Sitten enää kaksi viikkoa. Tuntuu aika hyvältä.

Eilen vietin kultturellia vapaapäivää. Nykyään osaa arvostaa yksittäisiä vapareita entistä enemmän. Päivällä Once, joka oli lievä pettymys. Ehkä ihmiset olivat hehkuttaneet sitä liikaa. Turhan paljon odotuksia, mutta äärimmäisen kaunista musiikkia.

Take this sinking boat and point it home
We've still got time
Raise your hopeful voice you have a choice
You've made it now

Illalla Olavi Uusivirta taikoi itsestään ja ja kitarastaan loistavia säkeitä. Komea ääni miehellä, vaikka välillä radiosoitossa ärsyttänyt.

Välillä tulee aivan järjettömiä kaipuun, läheisyyden ja kaihon olotiloja. Selvä syksyn merkki.

04 August 2008

Tsadissa tapahtuu

Muutama viikko sitten istuin ratikassa opiskelijakollegani kera. Takanamme huojui istualtaan hieman kaljoissa oleva perusspuge. Vaunuun nousi hetken kuluttua toinen tuulesta temmattu jannu. Tatuoitu nuorimies alkoi huudella vaunun toiseen päähän ystävälleen. Stiguhan se siellä.
”Me istuttiin samassa sellissä, etsä muista!”

Sörkan kundien re-union oli onnellinen. Heti ensi töikseen Stigu ilmoitti kalterikaverilleen viimeisimmät uutiset:
”Muussasin just yhen jätkän. Kytät on perässä.”

Jutustelu jatkui yhtä kevyin aihein. Saatillekin oli päästävä, tosin Stigun charmi ei purrut siihen asti, että olisimme jakaneet huomiota selkänojiamme ryskyttäviin äijiin enempää.
Kaverukset muistelivat vanhoja, kunnes kokoontumisajoille saapui kolmaskin sälli. Keravalla lusinut juippi turisi hetken stadilaisten kanssa, mutta tuomio keravan postuttua oli selkeä. Stigun ja kaiffarin mielestä keravan nuorisovankila on lässy mesta. Sörkka se vasta on kovien miesten paikka.

Volyymitasossa olisi ollut ehkä säätelemistä, ainakin jos vähänkin virkaintoisempia siviilejä olisi vaunussa sattunut olemaan. Stigu paljasti toverilleen sopivassa kohti salaisuuden.
”Mulla on huumeita täällä povarissa.”

Shhh. Ei me kellekään kerrota. Lopulta Stigun ja häiskän matka tuli päätökseen. Oli pakko vilkaista vilkkaan keskustelun päätteeksi veijareiden olemus. Stigu näytti ihan stigulta ja kaveri alle kolmekymppiseltä stigun manttelinperijältä. Mahtoi olla kundeilla kovat jatkot keskenään.

Ratikassa voi siis tavata muitakin kuin pahimmassa tapauksessa ikäviä asioita aiheuttavia sinitakkisia virkailijoita. Eräänä toisena päivänä matkasin raitiovaunulla Töölöön. Istuin etuosassa ja puolivälissä matkaa eräs matkustaja huikkasi kuljettajalle puukko kädessä istuvasta miehestä vaunun takaosassa. Lähettyvillä oli Lintsiltä palaavia lapsiperheitä ja kuski kutsui poliisin paikalle. Pysäkillä, jolla jäin pois kaksi poliisia ratsasivat vaunun aika toimintaleffamaiseen tyyliin. Aika laitamyötäisessä hipsutteleva mies piti kaljapullostaan tiukasti kiinni.

Seuraavana aamuna palasin pitkäksi venyneiltä jatkoilta takaisin kotiin. Vilkaisin sivulleni ja kukas muukaan vieruspenkillä istui, kuin eilisillan puukkospurgu. Mies oli varmaankin päässyt putkasta ja matkusti nyt kohti uusia seikkailuja.
--
Helsinkielämä on siis aivan mielettömän villiä. Siksi pitikin käydä tasoittamassa olotilaa maaseudun rauhassa viime viikonloppuna. Ajelin jopolla peltojen keskellä, otin valokuvia monsterihyönteisestä, näin bätmänin ja muistin samalla, miten kovia elokuvateatterin penkit voivat pahimmillaan olla. Parantuminen edistyi toivottavasti, sillä jatkuva köhä voisi pikku hiljaa antaa periksi.

Kesätyöputkea on enää vajaa kuukausi jäljellä ja se tuntuu mielettömän hyvältä! Kaipuu Tampereelle tuttuihin ympyröihin kutkuttaa mielessä. Yleensä syksyä odottaa inholla, nyt on tapahtunyt jotain kummaa. Toivon, että kohta voi kääriytyä syystakkiin ja kävellä illalla katulamppujen valossa kuulaassa syysilmassa kaupungilla. Syksy, tule jo!