Paljon enemmän kuin kesäkaverit

Kolme on jo joukosta pois. Kesäkymmeniön vahvuus kutistuu jatkuvasti ja neljän päivän päästä kuihtuu olemattomiin. Paljon jää hyvää muistoihin. Mahtavaa, että on porukka, jonka kanssa voi olla, asua ja jakaa päivittäisen elinolotilan ja enemmänkin. Arkea ja juhlaa. Hyvät piirteet kompensoivat huonot ja lopputuloksena toisen hyväksyminen on osoitus todellisesta ystävyydestä. Kiitos siis tästä kesästä teille, rakkaat! Ilman teitä, olisin vain vähän ja vajaa.

Ajan maksimikäyttöaste

Miten tämä aika voi mennä niin nopeasti? Onneksi sentään ehtii tapahtua paljon, niin saa vastinetta kuluneille vuorokausille, tunneille ja minuuteille.

Eestin matkalta palattuamme tarpeeksi pitkä vieroittautumisaika bileistä kesti lauantaihin. Suunnistimme Rose Gardeniin, jonka teknojytke houkutteli osan vaihtamaan viereiseen Svengiin. Illassa ei juuri erikoista tapahtunut, joskin kotimatka oli hauska-mitä muuta nyt yöllisestä Helsingistä ja yöbussista (eli kanssakulkijoista) voi olettaa!

Maanantaina olin jopa aktiivinen käyden lenkillä ensimmäistä kertaa miesmuistiin. Uudessa ympäristössä samoilu on vain turhan vaikeaa kaltaiselleni suuntavaistottomalle, joten luovutin aika pian kerrostalojen keskipihoilla seikkailtuani.

Tiistai-iltana tutustuimme meneillään olevaan Art goes kapakka -tapahtuman anteihin Kuudennella linjalla. Lauteilla tempoi Brightboy. Baari oli viihtyisä ja hassua oli, kun tunnistin bändin kosketinsoittajan koulu-Vernan poikaystäväksi. (Eikö?)

Keskiviikkona sovittu möyhyilta sujui möyhyisissä tunnelmissa. Parasta illassa oli juustoleipä sekä päälledupatut Lord of the rings videot youtubesta. Yllättävä lässyviesti edelläkin mainitulta rumikselta tyrmistytti täysin öisissä möyhytunnelmissa.

Tänään menestyksemme filmitähtinä ei aivan toteutunut, sillä Ganes-elokuvan ennakkonäytös osoitti, että avustajan rooli voi olla hämmentävän pieni. Suuria emme toki kuvitelleetkaan. Leffa oli menevä, joskaan ei aivan Jussi-tasoa. Hengailupäivä keskustassa jatkui lounastaen ja kahvitellen. Helikin liittyi seurueemme vahvistukseksi. Ja jottei rahanmeno olisi loppunut seinään, päätimme mennä uudestaan leffaan. Sanoihan jo vanha sananlaskukin, että "kaksi elokuvaa päivässä pitää mielen virkeänä"! Hinnasta viis -komedia oli sopivan kepeä ja sai meidät innostumaan rikkaan miehen siivellä eläjän elämästä. Se tosin voisi olla henkisesti hieman raskasta. Audrey Tatou on silti aika suloinen. Tämän jälkeen kokeilimme korkokenkiä Aleksi13:sta ja totesimme niillä kävelemisen olevan hyvin vaikeaa. Loppuhuipennuksena menimme Storyvillen terasille siemailemaan fiinisti viiniä.

Huomenna hinaan osan kamoista Tampereelle. Illaksi takaisin Taiteiden yöhön. Tosin launtainen työpäivä rajoittaa juhlinnat minimiin. Harmi kyllä. Ensi viikko menee varmasti siivillä ja perjantaina kiidämme kohti Irlannin vehmaita nurmia. Sitten alkaakin muuttoruljanssi ja totutteleminen arkielämään. Onneksi ennen sitä on vielä monta päivää!

Pärnu ja paluu

Matkakertomukset osa II

Mummolan kautta kipaistuamme jatkoimme Eesti-touriamme Pärnuun, tuohon pieneen, mutta idylliseen kylpyläkapunkiin Länsirannikolla. Kaupunki oli todellakin suhteellisen minimalistinen, vaikkakin kaunis ja sympaattinen. Kiertelimme päivän keskustan vanhassa kapungissa ja mahtavan suurella biitsillä. Kahviloiden tarjontaan tutustuttiin intohimoisesti mielessä tietenkin 5 kilon projekti.

Ennen iltaan organisoitumista nukuimme hostellilla puolen tunnin päikkärit, sillä varauksella, että huonetta olisi käytetty muuhunkin kuin tavaroiden säilytykseen, jos sattuisi vaikka eksymään viettämään laadukasta yöaikaa muille nurkille. (Olipa pitkä lause, Wahlsten tykkäisi) Ruokailimme keskiaikaisessa luostariravintolassa, jossa ajanhenkisesti pukeutunut miestarjoilija vakuutti asiakaspalvelutason olevan myös Tallinnan ulkopuolella miinuksen puolella. Linssikeitto oli kuitenkin hyvää ja miljöö miellyttävä, joten huono tarjoilijakokemus ei pilannut illallista. Viimeisen ehtoollisen jälkeen pyörähdimme kahvilassa, jossa romanttinen sadekuuro ropautti terassin kattoon tahtia. Mahan toiminnasta huolehtiaksemme suuntasimme kahviloinnin jälkeen Rolling Beer- baariin. Otimme seuraavaksi projektiksemme Rolling Ensemblen sponsorisopimuksen laatimista paikan kanssa, olihan kolleegamme Rolling Stones päässyt jo useaan otteeseen seinien koristukseksi. Tuopit olivat järkyttävän isoja ja halpoja. Tunnelma leppoisa siihen asti kun keski-ikäinen eestiläinen mies alkoi neuvomaan meitä shakin ja tammen peluussa. Puuttuminen oli häiritsevää ja lopulta hänen lauottua fiksun neuvon "Älä koskaan opeta ystäviäsi häviämään, tai sinulla ei ole enää ystäviä" otimme terävät Vana Tallinnat ja lähdimme jatkamaan matkaamme.

Pyörimme keskustassa ja ihmettelimme minne kaikki ihmiset olivat joutuneet. Ostimme siiderit ja istuimme keskustan pääkadulla omille jutuille räkättäen. Lopulta päätimme kokeilla onneamme erään yökerhon suhteen. Paikka ammotti tyhjyyttään kello 23, mutta noin tunnin päästä koko kaupunki näytti tulleen juhlimaan kyseiseen kohteeseen. Rikas fiilis jatkui baarissa, joka vaikutti eksponentiaalisesti kasvavaan humalakäyrään. Pian olimmekin Annun kanssa perusturbot ja sosiaalinen kommunikointiaste oli huipussaan. Puhuin eestiä varmaan enemmän kuin ikinä, fiksuimpia juttuja tietenkin. Juttelin myös italialaisten poikien kanssa, jotka sain tarjoamaan vodkapaukut. Rennosti noin viiden minuutin päästä olinkin jo jonkun eestiläisen pojan kanssa juttusilla, jolle yritin selvittää serkun lapsen sukulaisuussuhteen nimeämisdilemmaa. Että kiitti vaan paukuista italianot! Eestiläinen poika vaikutti hyväntuuliselta ja rennolta (arviointiasteikkona hieman sumentuneet ja pehmenneet aivot). Pojalla oli märät hiukset ja kohteliaasti totesin niiden olevan ällöttävät. Jossain vaiheesa Annu ja alankomaalainen poika yllättivät kontaktin ja valomerkkikin napsahti ikuisuudelta kestäneen baariretken jälkeen.

Ulkona satoi ja hyvissä jatkomeiningeissä yritin syöksyä johonkin autoon, kunnes käsitin etten oikeasti mahdu kyytiin. Tilalle tulikin taksi ja Annu ja alankomaalainen lähtivät mukaan, koska eivät uskaltaneet päästää eksymistaipumuksia omaavaa päissään olevaa likkaa yksin seikkailulle. Taksi oli meille halpa, kun ymmärsimme olla hiljaa maksun aikana. Paikka oli kerrostalokommuuni, jossa oli vihreät seinät. Mankasta soi trance ja pojat joivat kahvia keittiössä. Asunnossa asuvat tytöt olivat olleet nukkumassa, mutta tulivat kammioistaan pian ulos roiskeläppäminihameissa pyörien. Nopea palautuminen unikoomasta bileisiin! Tunnelma oli vähän kuollut ja päättelimme lähtemisen olevan ehkä hyvä ajatus. Lopulta meidät työnnettiin ovesta rappukäytävään (rento meininki) ja ulos päästyämme tyypit kehtasivat heittää vettä ikkunasta niskaan! Epäilyttävää toimintaa. Aloitimme vaelluksen epätoivoisin mielin, koska taksimatka oli tuntunut ikuisuudelta eikä meillä ollut mitään käsitystä missä olimme. Kartta ei ulottunut paikalle, eikä 118 ottanut vastaan kysyäksemme eestin taksinumeroa (jonka talteen ottamista Annu yritti jankuttaa itse taksissa, mutta luulin hänen tarkoittavan taksin katolla olevaa numeroa). Taivalsimme märillä kaduilla ilman kenkiä, minä, alankomaalainen ja Annu. Vastaantullut nainen kertoi suunnan olevan oikea ja lopulta olimme keskustaan vievällä sillalla. Sillan toisella puolen meidät pysäytti ulkomaalaisten poikien auto, jotka etsivät tietä jolla juuri olimme. Hyppäsimme kyytiin parin korttelinvälin ajaksi ja vihdoin hostelli näkyi jo edessämme.

Aamulla huomasin kamerani hävinneen ja päättelimme sen jääneen viimeisen matkapätkän autoon. Uskomaton tuuri, ensin kännykkä Ilosaareen 100 metrin matkalla viimeisenä iltana, nyt sama homma. So long, canon. Huomasimme myös alankomaalaisen salaperäisesti kadonneen huoneestamme, josta olimme onnellisia. Purkaudeuimme ennätysnopeasti hostellista ja menimme aamubrunssille tuttuun kahvilaan. Syöksyimme bussiin ja matka kului puolikoomassa maaten ja ajatukset pahanolon vastaisiin ajatuksiin keskittäen. Enkelikiharainen pikkupoika viereisessä penkillä oivalsi kielellä naksuttelun ihmeellisen maailman onneksi vasta Tallinnan keskustan liepeillä. Bussista selvittyämme suunnistimme laivaan, joka heilui kovin paljon. Onneksi sivusuunnassa, sillä muutoin elämä olisi voinut olla hyvin hyvin huono. Terminaalissa jo katsoimme rentojen tyyppien joukottaista laivan valtaamista, kunnes tajusimme heidän olevan paluumatkalla Szigetistä. Sinne voisi tähdätä ensi elokuussa. Karaoke viihdytti jälleen ja matka sujui kohtalaisen hyvin. Loppuajasta viihdytin Annua näyttämällä Einsteinilta, koska tuuli niin paljon että tukka lähti päästä.

Reissaaminen kyllä hyvin mukavaa ja eestiläinen semi-identiteettini taas vahvistui hengaillessani "toisessa kotimaisessa". Arki alkaa ahdistaa, mutta onneksi tänään on bileet. Miten tästä kesästä voi koskaan toipua?

Tallinnassa

Annun kanssa olemme vaeltaneet pitkin kaupunkia kaksi päivää. Tavoitteena 5 kiloa neljässä päivässä on varmasti suhteellisen helppo saavuttaa tällä ruokailumäärällä. Kätevää, kun ei tarvitse koko ajan ajatella rahaa. (Vaikka sekin olisi tietysti toisaalta ihan suotavaa) Tallinnan vanha kaupunki on kyllä aina yhtä kaunis. Viulunsoittaja katolla -tunnelma päivällä oli aika hieno kokemus monien talojen yläpuolella.

Illaksi menemme maalle mummolaan ja huomenna jatkamme Pärnuun. Tuntuu kotoisalta olla taas täällä. Pitäisi omaksua uskottavampi puhetapa, niin saisi ehkä jopa epänihkeämpää palvelua. Luulen kyllä, ettei se ole siitä edes kiinni.

Hikeä pukkaa, mutta on ihanaa kun on kesä. Tallinnassa.

10.8

Kahdeksan päivän työputkesta selvisin suhteellisen vähin henkisin traumoin. Sen jälkeiset kaksi vapaapäivää olikin sitten hyvä hyötykäyttää totaaliseen irrottautumiseen Linnanmäen ympäristöstä.

Torstaina tapasin erään basistin, johon törmäsin Kuopiossa ollessani. Kävelimme ympäri Helsinkiä, kunnes tyyppi salaperäisesti johdatti minut kotiinsa. Yritin lukea kynttilän valossa Charles Bukowskia (?), kunnes ymmärsin, että oli aika lähteä. Läpinäkyvyys oli hieman liian selkeää ja väärä hajuvesi viimeisen tuomion kirves.

Meilahdesta tylysti karattuani koin oloni taas turvatuksi oman porukan keskuudessa Ruttopuiston uumenissa. Beatrootin ja snägärin kautta suunnistimme torstai-illan humussa Lostariin. Nopea turbokänni saavutti joukkomme pian ja tunnelma hipoi katon discopalloa. Mensan jäsenkortilla itsensä esitellyt + 60 äijä änkesi pöytäämme ja yritti tehdä vaikutuksen Annuun, joka oli hänen mielestään joukostamme kaikkein älykkäin. ”Sen näkee silmistä” totesi äijä ja kertoi myös mielellänsä pussaavansa Annua, jos olisi 40 vuotta nuorempi.

Tanssiluolan rytmistä kaikkosimme Annun kanssa yläkerran uhkapelien maailmaan, josta voittoa ei kylläkään herunut. Tapasimme norjalaisia poikia, joiden kanssa juttu luisti. Saimme kutsun allasbileisiin ja vastavuoroisesti mainostimme Linnanmäkeä vierailukohteeksi.

Pilkun lähestyessä bongasimme kaksi nuorta miestä paikkaan nähden ehkä junteimmalla kommentilla ”Ootteks te pari?” Pojat kielsivät, mutta kertoivat olevansa bändikavereita, sekä kommentoimalla meitä ihkuiksi. Imartelusta huolimatta lähdimme painelemaan ulos, jossa Hanna ja Iina olivat hyvällä temmolla järjestämässä jatkoja Kämp-hotelliin kolmen limaisen suomenruotsalaisen kanssa. ”Är du från Swerige?” ”Nej, vi är från Esbo.” -pohjaisen keskustelun jälkeen päätimme turvautua bändipoikiin.

Treenikämppäjatkot osoittautuivat hauskoiksi. Tosin rumpalin urani voi olla vaakalaudalla, niitä on nimittäin ihan pirun vaikea soittaa! Kotiin matkatessa naurettiin metron muut matkustajat varmaan hermoromahduksen partaalle, mutta hauskaa oli.

-----
13.8

Kuuden päivän loma! Huomenna roadtrippaamaan Eestiin Annun kanssa! Sain muuten myös tapaamisehdotuksen rumalta kitaristilta. Flaksi käy, mutta ei ihan oikeisiin kohteisiin. Too shame.

Kotona

On hauskaa, kun kilometrin päässä keskustasta voit nähdä lehmiä laitumella. Näin meillä Lapinlahdella. Kotona käyminen on virkistävää. Liian mukavaa. Tuli heti ikävä, kun lähdin. Mietinkin, vieroittuukohan kodista koskaan kokonaan?

Tapahtui paljon muutakin, kuin lehmien käyskentelyä laitumella. Tein juttukeikan Kuopioon, jossa haastateltavalla oli mukanaan puoli vuotias vauva. Haastattelun aikana vauva sai rintamaitoa muutamaan otteeseen ja vaipatkin tuli vaihdettua. Ostin kaupungista myös uuden puhelimen ja mietin monestikohan tämän nokialaisen saa viedä huoltoon seuraavien kahden vuoden aikana.

Vietimme äidin kanssa kulttuuripäivän kotipitäjällä. Poikkesimme galleriakahvilassa ja taidemuseossa katsastamassa Kaj Stenvallin näyttelyn Ankat, ankat. Stenvallin nokkakaverithan ovat tuttuja sieltä sun täältä, mutta näyttely teki lopullisen vaikutuksen. Stenvall on todellinen taiteilija (ihan jiillä), jonka teokset ovat monikerroksellisia, tulkinnallisia ja puhuttelevia. Kannattaa poiketa ennen lokakuuta!

Uinti oli osa päiväohjelmaa ja Valkeisen lampi vielä puhdas. Mahtavaa, että luonnonvesissä voi toistaiseksi uiskennella! Yritin opetella kroolaamaan, hemmetin raskasta!

Viikon mittaisen lomani tarkoitukseni oli pitää taukoa tuopin heiluttelusta, mutta toisin kävi. Rokin passasin, mutta oheisbileet Kuopiossa olivat kosteahkot. Tein tuttavuutta musiikki-ihmisten kanssa. Mainostin yhtyettämme ja rollasin erään basistin kanssa leikkipuistossa. Hänen käsityksensä yhteisrollauksesta olivat rankemmat, mitä normaalisti. Mutta on tietenkin hyvä, että rollaukseen sisältyy myös haasteita. Bändipakujatkot Henkan liepeillä olivat jännittävät, joskin yksi jamppa ei lämmennyt sievästi tehdylle kasalle. Hermostuneen aggressiivinen kaveri heitti kasan tekijät ulos pakusta. Aika epärentoa.

Paikalle sattui muuan poika, josta johtui seikkailuni Kuopion ääreisosiin. ”Pyöräilimme” kahdestaan pyörällä, jossa ei ollut tarakkaa. Tai siis ajoimme vain alamäet, joka oli tietenkin vielä turvallisempaa. Tarkistin jälkeenpäin kohteen etäisyyden keskustasta, 10 kilometriä. Perusmatka jatkoille. Poika oli puhelias ja fiksu. Iso asunto (sietääkin olla, jos siellä asuu), jonka sisustuselementiksi hän oli päättänyt ripustaa vaatteet seinille. Ettei kaikuisi.

Aamulla kyytini etsi minua tunnin. Pääsin kuitenkin kotiin.

Paluu Helsinkiin, ja saman tien muutto Itäkeskukseen sujuivat sekavissa tunnelmissa. Olen jo hieman toennut, mutta on outoa kun asiat muuttuvat niin nopeasti.

Viidestään kolmiossa -elämä on rullannut ihan hyvin. Työputkesta on jäljellä vielä kuusi päivää. Yritän jaksaa. Harmittaa, että aina kun tapaa jonkun järkevän ihmisen, ei näe sitä enää koskaan. Päätinkin tänään, että taidan ottaa jonkun ruman ja lihavan. Jälkimmäisiä luulisi ainakin tilastojen mukaan olevan tarjolla.

P.s. Laittakaa numeroitanne tietoisuuteeni, niin saatte paikan uudesta SIM-kortistani!