Oma paikka

Mihin sitä oikein kuuluu? Missä koti on? Mikä on se paikka, joka määrittelee yksilöä eniten? Voiko juurensa kadottaa? Löytää ne jälleen. Etsiä ja palata. Kiintyä. Alkaa rakastaa.

Syvältä löytyvät ne järvet, metsät, hiljaisuus, kylmyys, loputon valo ja pimeys. Usein ei ymmärrä, miten tiukasti oksat ovat kietoutuneet sisimmän ympärille. Se, mistä tulee. Se, miten itsensä käsittää. Se, millaisena maailma näyttäytyy. Se, mitä ajatellessa rintaan tulee kamalan iso tunne, joka on niin ihana ja pelottava.

Lehvien raoista kurkistelee kuitenkin toinen todellisuus. Iso, kiinnostava, mukaansatempaava, monimutkainen. Sieltä löytää uusia paikkoja. Niitä, jotka tekevät alkuperäiseen petäjikköön omia polkujaan. Jälkiä, joissa pakkanen ei pure. Joissa kuulee meren aallot järven liplatuksen sijaan. Vuoria, jotka katselevat harjujen huminaa kaukaisuudesta. Paikkoja, joissa tuntee olevansa kotona.

Niitä jälkiä sotkemassa on myös toinen puoli - perimä, side, hukkuva puolikas. Samankaltainen, silti niin erilainen. Minun maa, toisten maa. Olen osa tätä ja silti en tarpeeksi. Ymmärrän, mutta kuitenkin kädenpuristus on laimea. Samaa laumaa, eri rotua. Koska on tarpeeksi, milloin tietää, ettei se katoa?

Olen asunut kahdeksan viimeisen vuoden aikana maksimissaan kuuden kuukauden ajan samassa paikassa. Asunnoista puhumattakaan. Silloin koti on siellä, missä illalla painaa pään tyynyyn, aamulla katsoo ikkunasta. Uusi tai vanha, tuttu tai vieras, kuukausien suhde tai päivän mittainen ystävyys.

Kun onnistuu löytämään tasapainon. Hengittämään havujen tuoksua, kaupungin hulinaa, meri-ilmaa. Silloin voi olla perillä, kotona. Silloin oksat kurkottelevat kohti aurinkoa, sadetta ja samalla juuret kaivautuvat syvemmälle. Siellä, mistä lähtiessä jotain revitään rinnasta väkivaltaisesti, mutta jonne se lopulta jää. Kasvamaan, odottamaan. Osaksi oksastoa, juurten kaveriksi.

These are the days

Jos on niin monesti parasta aikaa elämässä, niin voiko koko elämä olla parasta?