Pärnu ja paluu

Matkakertomukset osa II

Mummolan kautta kipaistuamme jatkoimme Eesti-touriamme Pärnuun, tuohon pieneen, mutta idylliseen kylpyläkapunkiin Länsirannikolla. Kaupunki oli todellakin suhteellisen minimalistinen, vaikkakin kaunis ja sympaattinen. Kiertelimme päivän keskustan vanhassa kapungissa ja mahtavan suurella biitsillä. Kahviloiden tarjontaan tutustuttiin intohimoisesti mielessä tietenkin 5 kilon projekti.

Ennen iltaan organisoitumista nukuimme hostellilla puolen tunnin päikkärit, sillä varauksella, että huonetta olisi käytetty muuhunkin kuin tavaroiden säilytykseen, jos sattuisi vaikka eksymään viettämään laadukasta yöaikaa muille nurkille. (Olipa pitkä lause, Wahlsten tykkäisi) Ruokailimme keskiaikaisessa luostariravintolassa, jossa ajanhenkisesti pukeutunut miestarjoilija vakuutti asiakaspalvelutason olevan myös Tallinnan ulkopuolella miinuksen puolella. Linssikeitto oli kuitenkin hyvää ja miljöö miellyttävä, joten huono tarjoilijakokemus ei pilannut illallista. Viimeisen ehtoollisen jälkeen pyörähdimme kahvilassa, jossa romanttinen sadekuuro ropautti terassin kattoon tahtia. Mahan toiminnasta huolehtiaksemme suuntasimme kahviloinnin jälkeen Rolling Beer- baariin. Otimme seuraavaksi projektiksemme Rolling Ensemblen sponsorisopimuksen laatimista paikan kanssa, olihan kolleegamme Rolling Stones päässyt jo useaan otteeseen seinien koristukseksi. Tuopit olivat järkyttävän isoja ja halpoja. Tunnelma leppoisa siihen asti kun keski-ikäinen eestiläinen mies alkoi neuvomaan meitä shakin ja tammen peluussa. Puuttuminen oli häiritsevää ja lopulta hänen lauottua fiksun neuvon "Älä koskaan opeta ystäviäsi häviämään, tai sinulla ei ole enää ystäviä" otimme terävät Vana Tallinnat ja lähdimme jatkamaan matkaamme.

Pyörimme keskustassa ja ihmettelimme minne kaikki ihmiset olivat joutuneet. Ostimme siiderit ja istuimme keskustan pääkadulla omille jutuille räkättäen. Lopulta päätimme kokeilla onneamme erään yökerhon suhteen. Paikka ammotti tyhjyyttään kello 23, mutta noin tunnin päästä koko kaupunki näytti tulleen juhlimaan kyseiseen kohteeseen. Rikas fiilis jatkui baarissa, joka vaikutti eksponentiaalisesti kasvavaan humalakäyrään. Pian olimmekin Annun kanssa perusturbot ja sosiaalinen kommunikointiaste oli huipussaan. Puhuin eestiä varmaan enemmän kuin ikinä, fiksuimpia juttuja tietenkin. Juttelin myös italialaisten poikien kanssa, jotka sain tarjoamaan vodkapaukut. Rennosti noin viiden minuutin päästä olinkin jo jonkun eestiläisen pojan kanssa juttusilla, jolle yritin selvittää serkun lapsen sukulaisuussuhteen nimeämisdilemmaa. Että kiitti vaan paukuista italianot! Eestiläinen poika vaikutti hyväntuuliselta ja rennolta (arviointiasteikkona hieman sumentuneet ja pehmenneet aivot). Pojalla oli märät hiukset ja kohteliaasti totesin niiden olevan ällöttävät. Jossain vaiheesa Annu ja alankomaalainen poika yllättivät kontaktin ja valomerkkikin napsahti ikuisuudelta kestäneen baariretken jälkeen.

Ulkona satoi ja hyvissä jatkomeiningeissä yritin syöksyä johonkin autoon, kunnes käsitin etten oikeasti mahdu kyytiin. Tilalle tulikin taksi ja Annu ja alankomaalainen lähtivät mukaan, koska eivät uskaltaneet päästää eksymistaipumuksia omaavaa päissään olevaa likkaa yksin seikkailulle. Taksi oli meille halpa, kun ymmärsimme olla hiljaa maksun aikana. Paikka oli kerrostalokommuuni, jossa oli vihreät seinät. Mankasta soi trance ja pojat joivat kahvia keittiössä. Asunnossa asuvat tytöt olivat olleet nukkumassa, mutta tulivat kammioistaan pian ulos roiskeläppäminihameissa pyörien. Nopea palautuminen unikoomasta bileisiin! Tunnelma oli vähän kuollut ja päättelimme lähtemisen olevan ehkä hyvä ajatus. Lopulta meidät työnnettiin ovesta rappukäytävään (rento meininki) ja ulos päästyämme tyypit kehtasivat heittää vettä ikkunasta niskaan! Epäilyttävää toimintaa. Aloitimme vaelluksen epätoivoisin mielin, koska taksimatka oli tuntunut ikuisuudelta eikä meillä ollut mitään käsitystä missä olimme. Kartta ei ulottunut paikalle, eikä 118 ottanut vastaan kysyäksemme eestin taksinumeroa (jonka talteen ottamista Annu yritti jankuttaa itse taksissa, mutta luulin hänen tarkoittavan taksin katolla olevaa numeroa). Taivalsimme märillä kaduilla ilman kenkiä, minä, alankomaalainen ja Annu. Vastaantullut nainen kertoi suunnan olevan oikea ja lopulta olimme keskustaan vievällä sillalla. Sillan toisella puolen meidät pysäytti ulkomaalaisten poikien auto, jotka etsivät tietä jolla juuri olimme. Hyppäsimme kyytiin parin korttelinvälin ajaksi ja vihdoin hostelli näkyi jo edessämme.

Aamulla huomasin kamerani hävinneen ja päättelimme sen jääneen viimeisen matkapätkän autoon. Uskomaton tuuri, ensin kännykkä Ilosaareen 100 metrin matkalla viimeisenä iltana, nyt sama homma. So long, canon. Huomasimme myös alankomaalaisen salaperäisesti kadonneen huoneestamme, josta olimme onnellisia. Purkaudeuimme ennätysnopeasti hostellista ja menimme aamubrunssille tuttuun kahvilaan. Syöksyimme bussiin ja matka kului puolikoomassa maaten ja ajatukset pahanolon vastaisiin ajatuksiin keskittäen. Enkelikiharainen pikkupoika viereisessä penkillä oivalsi kielellä naksuttelun ihmeellisen maailman onneksi vasta Tallinnan keskustan liepeillä. Bussista selvittyämme suunnistimme laivaan, joka heilui kovin paljon. Onneksi sivusuunnassa, sillä muutoin elämä olisi voinut olla hyvin hyvin huono. Terminaalissa jo katsoimme rentojen tyyppien joukottaista laivan valtaamista, kunnes tajusimme heidän olevan paluumatkalla Szigetistä. Sinne voisi tähdätä ensi elokuussa. Karaoke viihdytti jälleen ja matka sujui kohtalaisen hyvin. Loppuajasta viihdytin Annua näyttämällä Einsteinilta, koska tuuli niin paljon että tukka lähti päästä.

Reissaaminen kyllä hyvin mukavaa ja eestiläinen semi-identiteettini taas vahvistui hengaillessani "toisessa kotimaisessa". Arki alkaa ahdistaa, mutta onneksi tänään on bileet. Miten tästä kesästä voi koskaan toipua?