Muutama viikko sitten istuin ratikassa opiskelijakollegani kera. Takanamme huojui istualtaan hieman kaljoissa oleva perusspuge. Vaunuun nousi hetken kuluttua toinen tuulesta temmattu jannu. Tatuoitu nuorimies alkoi huudella vaunun toiseen päähän ystävälleen. Stiguhan se siellä.
”Me istuttiin samassa sellissä, etsä muista!”
Sörkan kundien re-union oli onnellinen. Heti ensi töikseen Stigu ilmoitti kalterikaverilleen viimeisimmät uutiset:
”Muussasin just yhen jätkän. Kytät on perässä.”
Jutustelu jatkui yhtä kevyin aihein. Saatillekin oli päästävä, tosin Stigun charmi ei purrut siihen asti, että olisimme jakaneet huomiota selkänojiamme ryskyttäviin äijiin enempää.
Kaverukset muistelivat vanhoja, kunnes kokoontumisajoille saapui kolmaskin sälli. Keravalla lusinut juippi turisi hetken stadilaisten kanssa, mutta tuomio keravan postuttua oli selkeä. Stigun ja kaiffarin mielestä keravan nuorisovankila on lässy mesta. Sörkka se vasta on kovien miesten paikka.
Volyymitasossa olisi ollut ehkä säätelemistä, ainakin jos vähänkin virkaintoisempia siviilejä olisi vaunussa sattunut olemaan. Stigu paljasti toverilleen sopivassa kohti salaisuuden.
”Mulla on huumeita täällä povarissa.”
Shhh. Ei me kellekään kerrota. Lopulta Stigun ja häiskän matka tuli päätökseen. Oli pakko vilkaista vilkkaan keskustelun päätteeksi veijareiden olemus. Stigu näytti ihan stigulta ja kaveri alle kolmekymppiseltä stigun manttelinperijältä. Mahtoi olla kundeilla kovat jatkot keskenään.
Ratikassa voi siis tavata muitakin kuin pahimmassa tapauksessa ikäviä asioita aiheuttavia sinitakkisia virkailijoita. Eräänä toisena päivänä matkasin raitiovaunulla Töölöön. Istuin etuosassa ja puolivälissä matkaa eräs matkustaja huikkasi kuljettajalle puukko kädessä istuvasta miehestä vaunun takaosassa. Lähettyvillä oli Lintsiltä palaavia lapsiperheitä ja kuski kutsui poliisin paikalle. Pysäkillä, jolla jäin pois kaksi poliisia ratsasivat vaunun aika toimintaleffamaiseen tyyliin. Aika laitamyötäisessä hipsutteleva mies piti kaljapullostaan tiukasti kiinni.
Seuraavana aamuna palasin pitkäksi venyneiltä jatkoilta takaisin kotiin. Vilkaisin sivulleni ja kukas muukaan vieruspenkillä istui, kuin eilisillan puukkospurgu. Mies oli varmaankin päässyt putkasta ja matkusti nyt kohti uusia seikkailuja.
--
Helsinkielämä on siis aivan mielettömän villiä. Siksi pitikin käydä tasoittamassa olotilaa maaseudun rauhassa viime viikonloppuna. Ajelin jopolla peltojen keskellä, otin valokuvia monsterihyönteisestä, näin bätmänin ja muistin samalla, miten kovia elokuvateatterin penkit voivat pahimmillaan olla. Parantuminen edistyi toivottavasti, sillä jatkuva köhä voisi pikku hiljaa antaa periksi.
Kesätyöputkea on enää vajaa kuukausi jäljellä ja se tuntuu mielettömän hyvältä! Kaipuu Tampereelle tuttuihin ympyröihin kutkuttaa mielessä. Yleensä syksyä odottaa inholla, nyt on tapahtunyt jotain kummaa. Toivon, että kohta voi kääriytyä syystakkiin ja kävellä illalla katulamppujen valossa kuulaassa syysilmassa kaupungilla. Syksy, tule jo!
No comments:
Post a Comment