ikävää ja mukavaa

Teinpä tuossa viikon matkan Eestin maalle. Viime viikon maanantaina sattui nimittäin niin, että teräsmummoni Magda poistui ruumiillisesti keskuudestamme. 93-vuoden ikä on suhteellisen kunnioitettava saavutus. Elämä neuvostovallan alla, kahden sodan kokeminen, raskas fyysinen työ ja lasten kasvatus kielivät vahvasta naisesta, jonka sisu vei pitkälle. Terveyttäkin oli mummolle suotu, harvemmin mummo sairasti edes nuhaa. Omatoimisesti itsekseen maalla asuen eli hän elämänsä loppuun saakka. Toivottavasti olen noita geenejä perinyt paljon!

Vaikka matka tehtiinkin ikävissä merkeissä, oli se silti mukava irtiotto arjesta. Kuvailematon kaipuu ja tiedonjano toisesta puolestani valtasivat jälleen. Olotila on ajoittainen ja ennenkin vaivannut. Vanhemmaksi käydessä alkaa katsoa taustaansa eri tavalla. Kiinnostus syvenee ja arvostus kasvaa- tätä ei saa sivuuttaa ja heittää roskakoriin! Ennen ehkä vähän oudoksi ja toisaalta tavanomaiseksi koettu puoli on vaihtunut ylpeydeksi. Minulla on oma juttu. Haluan oppia, tietää, tuntea enemmän ja syvemmin!

Aina on jotain muuta. Aina voi keksiä jotain muuta. Siksi täytyy tehdä. Ajattelin eestin opintojen lisäksi, että minun tulee konkreettisesti käydä siellä enemmän. Oikeasti. Kaikki mukaan! Voin olla puolinatiivioppaan tapainen. Kesätyöt kiinnostaisivat, mutta palkkatason heikkous euroon nähden arveluttaa. Toisaalta, on kai sitä ennenkin oltu persaukisia (lue aina)!

Tampereelle palauduin sunnuntaina ja kokemus oli surrealistinen. Tömps. Onneksi olo meni ohi, turrutus iskee. Viikkoa piristivät eilinen ikuisuushengailupäivä Anskun kera ja Iinan yllärivierailu. Osallistuimme illalla pubivisaan, mutta harmiksemme joukkueemme kaksikätinen kääpiö ei pärjännyt mainitsemisen arvoisesti.

Paikallaanpysymisaste viikonlopun ylitse on kuitenkin niin matala, että ajattelin huomenna edetä jälleen, tällä kertaa Savon kukkeaan kuningaskuntaan.

Hyvää ystävänpäivää!