Elämä repussa

Jälkipostaus (kirjoitettu 8.3.2011 / Queenstown)

Ei mulla oikeasti ole reppua. Pitäis kyllä olla. Liian painava rinkka vain.

Päivitän nyt vähän liikkeitäni jälkikäteen, sillä epäaktiivisuus bloggailussa on johtunut myös muista syistä kuin maan sisäisitä tärinöistä.

Järistyksen jälkeen oli pakko päästä pois Christchurchista. Lähdin random liftimatkalle päämääränä Queenstown. En koskaan päätynyt Queenstowniin. Hauskoja kuskeja ja spontaanisti vaihtuneita määränpäitä. Lopulta hengasin päivän Dunedinissa ja kaksi Wanakassa. Kiipeilin vuorille ja slovenialainen matami sanoi minun näyttävän neuvostoliittolaiselta.

"When I first saw you I thought you are russian."

"I mean from Soviet Union."

"Oh, well Im born there so you are right."

"It´s because of your eyes and eyebrows."

"Okay, I think it must be positive that I look as a soviet union woman."

"Some people say that they are the most beautiful women in the world."

"Hmm, might be. They also dress very girly and use a lot of make up, maybe that gives the impression."

"They have big eyes and.."

"Still I find it funny, because I look exactly as my father who is pure Finnish."

Reissu oli virkistävä. Palasin kuitenkin takaisin CHCH:n, koska sain kyydin erään mukavan liftikuskin kaverilta. Viikolla kämppään muutti saksalainen Moritz, joka oli lähdössä kaverinsa kanssa road tripille. Parin päivän päästä istuin autossa germaaniduon skandinaavivahvistuksena.

Oma auto on täällä aika ehdoton matkailuväline. Look out -pisteitä on joka kilometrin välein. Postikorttimaisemia non-stop. Tripin tahti oli aika speedo, mutta niin oli kilometrejäkin aika biljoonasti. Dunedin toistamiseen, jossa CS hostilla oli 80 Star Gate dvd-levyä hyllyssään. "I dont know how many times I have watched them all over." Perusmimmi.

Matka jatkui ja maisemia on vähän vaikea kuvailla sanoin. Yritän laittaa kuvia joskus. Tuataperessä yötä, josta kohti Milford Soundia. Paikkaa on sanottu maailman kauneimmaksi eikä sitä voi kiistää. Tosin en rankkaisi yhtä kohdetta muiden edelle, maaimassa on niin paljon hienoja paikkoja.

Yötä vasten matka jatkui Queenstowniin (vihdoin pääsin sinne asti). Aamulla kiivettiin vuorelle. 1700 m korkuinen lumihuippu on tuskan takana. Poitsut oli vähän turbompia vaeltajia kuin meitsi, joka veti loppuun asti reikäisissä (=märissä) tennareissa. (Ei mitkään pro talvijalkineet) Huipulla oli siis lunta, ja kylmä! Oli silti aika hyvä fiilis, vaikka pohkeet on huutaneet päinvastaista kiipeilyn jälkeen.

Vuorelta alkoi uskomattomien sattumien summa. Vuoren huipulla, sinne seuraavaksi saapuvat ihmiset oli suomalaisia. Ei sinänsä maailman ihme, mutta siihen mennessä he olivat ehkä 4. suomalaiset, jotka olen täällä tavannut. No, mikäs siinä, onhan vuoren huippu on normaalein paikka tavata finskejä.

Puolivälissä alastuloa tapasin Luken, joka oli myös Christchurhcissa samassa paikassa opiskelemassa kuin minä töissä. Nähtiin viimeksi heti maanjäristyksen jälkeen ja ajattelinkin myöhemmin, että tuskin enää koskaan. Mitä vielä, peruspaikka uudelleen näkemiseen on äsken opitusti vuori. Oltiin molemmat tosi yllättyneitä. Oli silti hyvä nähdä, jätkät oli evakuoitu pohjoissaarelle, nyt lomalla etelässä. Kuitenkin, mikä todennäköisyys törmätä keskellä vuoren rinnettä randomilla? Ilmeisen hyvä.

Matkakamut lähti, mutta minä jäin suomimagneetiksi Queenstowniin. Suomalainen tyttö asui samassa hostellissa. Oli hauskaa puhua suomea. Seuraavana päivänä törmäsin kadulla opiskelukaveriini Villeen, jonka näin jo aiemmin Chch:ssa sattumalta. En tiennyt, että tyyppi olisi lähettyvilläkään, sillä suuntana oli viikko sitten pohjoinen.

Tänään näin kahvilassa istuessani suomalaisen tytön, joka tuli samalla koneella Milanosta Hong Kongiin tammikuussa. Hostelliin tullessa talon etupihalla seisoi kolme jätkää, jotka puhuivat, ylläri, suomea. Kalareissulla.

Maailma on pieni. Uusi-Seelanti vielä pienempi. Ehkä uskomattomien sattumusten sarja saa vielä jatkoa.

Huomenna lähden kohti Dunedia (jälleen). Olen ollut kaupungissa kaksi yötä, mutta käytännössä en ole nähnyt koko paikkaa ollenkaan. Ensi viikolla aloitan työt ehkä maailman ihanimmassa hostellissa Wanakassa. Kaikki tapahtui äkkiä, suunnittelematta. Olen huomannut, että parasta antaa asioiden tapahtua. Silloin yleensä tapahtuu jotain hyvää.

Tällä hetkellä elämä repussa on parasta. Ainoa harmi on, että reppu on tosiaan vähän liian painava.