Munapäät altaassa

Uimahallissa, jossa olen alkanut käydä on pakko käyttää uimalakkia. Olen aina ajatellut, että vain tosi prot käyttää uimalakkia.

Nyt me kaikki näytetään samanlaisilta munapäiltä, jotka haukkoo henkeä kuin kalat hetkeä ennen iskua päähän. Paitsi ehkä ei niin kauhunsekaisesti killittäen. Tai en tiedä, koska kaikilla muilla on myös uimalasit. Mä en oo vielä niin pro.

(Viime viikolla äijät juoksi saunasta pihalle, laittoivat lunta päähän ja jäivät hengailemaan altaan reunalle. Eesti <3)

Kadut kaupungin

Peilikirkas luisteluareena, muhkurainen kävelystadion. Upottava hanki. Musta, jäinen parketti. Miinoitettu liukurata. Sohjo, vetelä, märkä. Lörts, paikallisten tapaan.

Tallinnan kadut, tiet, käytävät. Aina yhtä yllätyksellisiä. Aina yhtä petollisia. Jokapäiväinen seikkailu. Kasikymppiset mummot hakkaa päivät läpeen jäätynyttä H2O:ta mukulakivien raoista. Lapioivat räntälunta kapeilta kujilta, portaikoista,aukioilta.

Kehäkolmoslaiset menee sekaisin vuosi toisensa jälkeen, kun sitä valkeaa mättöä nyt vaan tulee. Aura-autot jynkyttää 24 tuntia vuorokaudessa, jotta bemarit pääsee baanalle ja ihmiset valittamaan, miten se yks jääpuikko taas murhasi satunnaisen jalankulkijan.

Tervetuloa maahan, jossa ekstreme-urheilu on arkipäivää. Satavuotiaat ja korkkaripimut pistelee menemään ronskisti oli sitten liukasta, tai tosi liukasta.

Onneks täällä on aika tasaista.

Matkalla

Tanaan viidakossa huomenna toisaalla. Ihmisilta oppii niin paljon. Kai ikuiseen hikiselkaan, -kainaloon, -jalkaan, -taipeeseen ja -naamaan voi tottua.

Paluu lähestyy

Paluu aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Jaksaako lentokoneen siivet kannatella kaiken sen, mikä on kertynyt henkiseen matkalaukkuun? Lähdön tuska voimistuu päivä päivältä. Silti joka päivä ajattelen, miten ihanaa on nähdä taas kaikkia ihmisiä. Tunne myös siitä, mistä on kotoisin on vahvistunut, mutta silti olen ihastunut myös tähän maahan, elämäntapaan ja ihmisiin. On niin vaikea luopua.

Eniten pelottaa arkeutuminen, joka on väistämätöntä. Arki näin lyhyellä reissulla kun ei koskaan ole sama kuin kotona, vaikka on täälläkin vietetty rutiinoitunutta elämää toisinaan. Matkustukseenkin voi tulla rutiini, usko tai älä. Ulkomailla jokainen päivä voi olla haaste, tai ainakin se sisältää usein yhden pienen. Kotona haasteita täytyy hakea ja usein tyytyy elämään tuttua, turvallista, hajutonta ja mautonta arkea vuodesta toiseen. Se tuntuu tällä hetkellä masentavalta.

Onneksi siellä on kesä ja kärpäset, kun palaan. Yötön yö voi olla yllättävä, sillä täällä on niin pimeää!

Vaikka sisuksissa repii ja riuhtoo olen kohta siellä. Sitten laatikko sulkeutuu, mutta onneksi sinne voi aina kurkistaa. Kelata taaksepäin ja katsoa filmiä uudestaan, sieltä parinkymmenen tuhannen kilometrin päästä.

Muuttunut minä

Muuttaako matkustelu ihmistä? Onko sitä kotimaan kamaralle palatessa enää samaa persoona ennen koneeseen astumista? Ennen meren ylittämistä, ennen vastakohtien kohtaamista, ennen uusien tuulien tuntua hiuksilla ja poskipäillä?

Monet suut ovat aiheesta puhuneet matkan varrella ja kotipuolessa. Innostuneet, varoittaneet, huolestuneet, odottaneet, kokeneet.

Uskon, että ihminen muuttuu. Siihen ei kuitenkaan tarvita tuhansia kilometrejä, ekstremeä tai yliluonnollisia voimia. Riittää, kun avaa silmät ja sydämen. Ottaa vastaan ja yrittää ymmärtää.

Voin kuitenkin kertoa, että olen muuttunut. Tässä tärkeimmät.

• Tykkään nykyään avocadosta.
• Yhä yllättävämpää, tykkään valkosipulista! (silti selkeissä rajoissa)
• Käsitän yhä paremmin, miten merkittäviä tärkeät ihmiset ovat.
• Rakastan merta.
• Arvostan kotimaita ja Eurooppaa entistä enemmän.
• Yritän ymmärtää paremmin vähemmistöjen asemaa ja kitkaa vallitsevan yhteiskunnan kanssa.
• Mun tukka on kuulemma jotenkin ylipitkä.

Sohvalta sohvalle

Sohvasurffaus (couchsurfing) on kyllä maailman paras keksintö. Ollaan hypitty sohvalta sohvalle viimeisen kuukauden ajan (useammin tosin sängystä sänkyyn). Hauskaa, halpaa ja uskomattoman kätevää. Mahtavia tyyppejä, uskomattomia taloja (kaikki NZ asuu taloissa), uusia kokemuksia, erilaisia näkemyksiä, mieletöntä vieraanvaraisuutta.

Pohjoissaari on vihreä. Tummanvihreä. Ei niin spektaakkelimainen kuin etelä, mutta kaunis silti. Ihmiset on mukavia, tosin joidenkin aksentti on hämmentävä. Yhä ylöspäin kiivetään, tarkoituksena valloittaa pohjoiskärki ensi viikolla. Nyt majaillaan Thamesissa, Coromandel national parkin tienoilla. Talossa asuu kuusi tyyppiä, mutta meidän hostia ei ole näkynyt. Rentoa jengiä nää seelantilaiset!

Landscapes

Maisemia matkan varrelta uudessa osoitteessa!

https://picasaweb.google.com/Vilppopen/

Wellington

Uuden-Seelannin pääkaupunki on tuulinen. Laivamatka Pictonista Wellingtoniin kesti normaalin kolmen tunnin sijasta kahdeksan, koska reittiä täytyi muuttaa hurjan merenkäynnin vuoksi. Aallot olivat 5-7 metrisiä, Itämerellä ei taideta ihan yltää moisiin mittoihin.

"Welly" on ihana. Pohdin, milloin olin viimeksi isommassa kaupungissa. (Täällä ne voi tosin laskea yhden käden sormilla.) Siitä on aikaa. Uusi-Seelanti ei todellakaan ole kaupunkikulttuurin mekka. Hauska katsella ohikulkevia ihmisiä, vähän erilaista katukuvaa, mihin on viime aikoina tottunut.

Pohjoissaarta on tarkoitus kiertää noin kuukauden verran. Vaihdettiin autoon renkaatkin, nyt kelpaa ajella.

On tavattu paljon mahtavia paikallisia. Sohvasurffailun avulla pääsee syvemmälle. Tykkään.

Jos jotain kiinnostaa seurata reittiä, tässä tulee. Franz Joseph Glacier-Punakaiki-Karamea-Farewell Spit-Motueka-Takaka-Nelson-Picton/Blenheim-Wellington. Huomenna Napier.

Tien päältä

Hyvin pyyhkii! Autossa on tiivis tunnelma, kilometrejä taittuu, maisemia vilahtelee, hiki pinttyy ja niin paljon nähtävää koko ajan.

Couhsurfattiin Punakaikissa runoilijan tykö asuntoautossa keskellä metsää. Harvan kotipihalla voi pelata ping-pongia tähtien tuikkeessa ilman valosaastetta, kuulla meren nukkuessa ja tehdä ekstreme-trekki naapurin reviiriltä sademetsän halki rantaan, jossa pitää juosta aaltoja karkuun nousuveden tullessa kiireesti kohti. Ihan loistavaa.

Eilen Karameassa, tänään Motuekassa. Huomenna Golden Bay!

Wanaka

Se on syksyn ensimmäiset päivät.  Kirpeät aamut hengityksen höyrytessä. Tummansiniset kuulaat illat tähtien loistaessa kirkkaina, yökasteen sinnitellessä jäätymistä vastaan. On huhtikuu ja minä olen viljaa. Kyllä, Uudessa-Seelannissakin talvi tekee tuloaan.

Viimeiset reilut kaksi viikkoa olen pysytellyt samassa osoitteessa. Hostellielämä vakituisena asukkina on mitä parhainta ihmisten tarkkailuun. Päivittäin vaihtuvia naamoja, osa pysyvämpiä. Työkaverit on mahtavia ja omaa rauhaakin on helppo löytää monien ihmisten keskellä. Ympärillä oleviin satunnaisiin kasvoihin kiintyy välillä ja seuraavana päivänä on kummallista, kun ne ovat yhtäkkiä poissa.

Homman nimi on siis työntekoa asumista vastaan, jota on täällä ja ilmeisesti Ausseissakin tarjolla yllin kyllin. Käytännössä työskennellään kaksi päivää viikossa ja loput päivät vapaita. Erittäin rentoa ja siivoaminen on välillä jopa meditoivaa, kun kuuntelee samalla musiikkia ja ajattelee asioita pedatessa petejä omaan tahtiin. (Paitsi että täällä on maailman omituisin tapa pedata pedit, hullu vaiva (näyttää tosin hyvältä), kun nukkumaan mennessä pitää repiä suurella vaivalla tehty peti auki! Ei voi käsittää. Tosin onneksi vain privahuoneissa, dormeissa pääsee vähemmällä.)

Paikan nimi on siis Wanaka. Unelma kaikin puolin. Wanaka Bakpaka, ehkä yksi maailman viihtyisimmistä hostelleista, sijaitsee rinteessä, josta näkyy järvelle ja vuorille. Ja jotkut ihmiset asuvat täällä oikeasti! Vaikea ymmärtää. Vaikka itsekin olen huomannut, miten uskomattomat maisemat muuttuvat arkipäiväisiksi, kun niihin tottuu. Samalla miettii myös kotimaan maisemia, ja osaa taas arvostaa niitä enemmän, vaikka ne poikkeavatkin täällä olevista huomattavasti.

Maanantaina aloitan road tripin saksalaisen tytön kanssa, jonka tapasin Christchurchisa. Ei olla nähty maanjäristyksen jälkeen, sillä Kathleen evakuoitui eteläsaaren pohjoisosaan. Matkaa taitetaan siis autolla, joka toimii myös liikkuvana kaksiona. Tavoitteena on edetä länsirannikkoa pitkin kohti pohjoista, lämpöä. Ehkä autossakaan ei ole liian kylmä nukkua enää siellä suunnassa, täällä alkaa olla jo aika vilpoista öisin. Tarkoituksena kiertää etelää ja sitten pohjoista, jossa en ole vielä ehtinyt käydä. Aikaa matkalle on kaksi kuukautta, saa nähdä kuinka pitkään jaksetaan!

Tuntuu haikealta lähteä. Tästä on tullut koti. Paikka, jossa voi purkaa tarvikkeet jääkaappiin ostosten jälkeen. Sänky, jossa voi nukkua päikkärit. Sohvannurkka, jossa voi lukea rauhassa kirjaa, välittämättä muista. Ikkuna, jonka äärellä voi istua ja ihailla itsekseen, mitä luonto on saanut aikaan aikoja sitten. Samat ihmiset, jotka pysyvät päivästä toiseen, tuntea kuuluvansa johonkin. Mutta seikkailu odottaa, paikat ja maisemat vaihtuvat, onneksi muistot jäävät.

Elämä repussa

Jälkipostaus (kirjoitettu 8.3.2011 / Queenstown)

Ei mulla oikeasti ole reppua. Pitäis kyllä olla. Liian painava rinkka vain.

Päivitän nyt vähän liikkeitäni jälkikäteen, sillä epäaktiivisuus bloggailussa on johtunut myös muista syistä kuin maan sisäisitä tärinöistä.

Järistyksen jälkeen oli pakko päästä pois Christchurchista. Lähdin random liftimatkalle päämääränä Queenstown. En koskaan päätynyt Queenstowniin. Hauskoja kuskeja ja spontaanisti vaihtuneita määränpäitä. Lopulta hengasin päivän Dunedinissa ja kaksi Wanakassa. Kiipeilin vuorille ja slovenialainen matami sanoi minun näyttävän neuvostoliittolaiselta.

"When I first saw you I thought you are russian."

"I mean from Soviet Union."

"Oh, well Im born there so you are right."

"It´s because of your eyes and eyebrows."

"Okay, I think it must be positive that I look as a soviet union woman."

"Some people say that they are the most beautiful women in the world."

"Hmm, might be. They also dress very girly and use a lot of make up, maybe that gives the impression."

"They have big eyes and.."

"Still I find it funny, because I look exactly as my father who is pure Finnish."

Reissu oli virkistävä. Palasin kuitenkin takaisin CHCH:n, koska sain kyydin erään mukavan liftikuskin kaverilta. Viikolla kämppään muutti saksalainen Moritz, joka oli lähdössä kaverinsa kanssa road tripille. Parin päivän päästä istuin autossa germaaniduon skandinaavivahvistuksena.

Oma auto on täällä aika ehdoton matkailuväline. Look out -pisteitä on joka kilometrin välein. Postikorttimaisemia non-stop. Tripin tahti oli aika speedo, mutta niin oli kilometrejäkin aika biljoonasti. Dunedin toistamiseen, jossa CS hostilla oli 80 Star Gate dvd-levyä hyllyssään. "I dont know how many times I have watched them all over." Perusmimmi.

Matka jatkui ja maisemia on vähän vaikea kuvailla sanoin. Yritän laittaa kuvia joskus. Tuataperessä yötä, josta kohti Milford Soundia. Paikkaa on sanottu maailman kauneimmaksi eikä sitä voi kiistää. Tosin en rankkaisi yhtä kohdetta muiden edelle, maaimassa on niin paljon hienoja paikkoja.

Yötä vasten matka jatkui Queenstowniin (vihdoin pääsin sinne asti). Aamulla kiivettiin vuorelle. 1700 m korkuinen lumihuippu on tuskan takana. Poitsut oli vähän turbompia vaeltajia kuin meitsi, joka veti loppuun asti reikäisissä (=märissä) tennareissa. (Ei mitkään pro talvijalkineet) Huipulla oli siis lunta, ja kylmä! Oli silti aika hyvä fiilis, vaikka pohkeet on huutaneet päinvastaista kiipeilyn jälkeen.

Vuorelta alkoi uskomattomien sattumien summa. Vuoren huipulla, sinne seuraavaksi saapuvat ihmiset oli suomalaisia. Ei sinänsä maailman ihme, mutta siihen mennessä he olivat ehkä 4. suomalaiset, jotka olen täällä tavannut. No, mikäs siinä, onhan vuoren huippu on normaalein paikka tavata finskejä.

Puolivälissä alastuloa tapasin Luken, joka oli myös Christchurhcissa samassa paikassa opiskelemassa kuin minä töissä. Nähtiin viimeksi heti maanjäristyksen jälkeen ja ajattelinkin myöhemmin, että tuskin enää koskaan. Mitä vielä, peruspaikka uudelleen näkemiseen on äsken opitusti vuori. Oltiin molemmat tosi yllättyneitä. Oli silti hyvä nähdä, jätkät oli evakuoitu pohjoissaarelle, nyt lomalla etelässä. Kuitenkin, mikä todennäköisyys törmätä keskellä vuoren rinnettä randomilla? Ilmeisen hyvä.

Matkakamut lähti, mutta minä jäin suomimagneetiksi Queenstowniin. Suomalainen tyttö asui samassa hostellissa. Oli hauskaa puhua suomea. Seuraavana päivänä törmäsin kadulla opiskelukaveriini Villeen, jonka näin jo aiemmin Chch:ssa sattumalta. En tiennyt, että tyyppi olisi lähettyvilläkään, sillä suuntana oli viikko sitten pohjoinen.

Tänään näin kahvilassa istuessani suomalaisen tytön, joka tuli samalla koneella Milanosta Hong Kongiin tammikuussa. Hostelliin tullessa talon etupihalla seisoi kolme jätkää, jotka puhuivat, ylläri, suomea. Kalareissulla.

Maailma on pieni. Uusi-Seelanti vielä pienempi. Ehkä uskomattomien sattumusten sarja saa vielä jatkoa.

Huomenna lähden kohti Dunedia (jälleen). Olen ollut kaupungissa kaksi yötä, mutta käytännössä en ole nähnyt koko paikkaa ollenkaan. Ensi viikolla aloitan työt ehkä maailman ihanimmassa hostellissa Wanakassa. Kaikki tapahtui äkkiä, suunnittelematta. Olen huomannut, että parasta antaa asioiden tapahtua. Silloin yleensä tapahtuu jotain hyvää.

Tällä hetkellä elämä repussa on parasta. Ainoa harmi on, että reppu on tosiaan vähän liian painava.

Järistyksen jälkeen

Olette nähneet ja kuulleet, mitä täällä tapahtui. Sitä on vaikea kuvailla, mutta ehdottomasti tapahtuma jättää jäljen syvälle.

Kun joutuu keskelle tragediaa, tuntuu se luonnollisesti paljon voimakkaammalta ja koskettavammalta mitä se on niille, jotka selaavat hesarin nettisivut aamulla nopeasti kahvikupin lomassa. Täällä monet ajatukset on uhrattu kaikille kotinsa, henkensä tai läheisensä menettäneille. Päivittäin.

Tapahtuma on yleisin puheenaihe vielä pitkään, se on tärkeää, jotta ihmiset voivat jakaa. Välillä voi unohtaa, mutta se mitä tapahtui, seuraa jatkuvasti kaikkialla. Se on varjo, joka on vierelläsi joka hetki. Välillä, kun aurinko menee piiloon, myös varjo katoaa. Yöllä sitä ei näe, mutta sitten se taas palaa. Ja niin on tarkoitettu.

Elämän katoavaisuus korostuu ja ymmärrys ihmisen pienuudesta luonnonvoimien keskellä on todella läsnä, kun sitä joutuu todistamaan lähietäisyydeltä.

Vaikka itse välttyi vahingoilta, henkisesti kaiken ympärillä tapahtuvan käsittely on ollut raskasta. Silti tieto siitä, että ihminen selviytyy ja haluaa selviytyä on ollut tärkeä opetus. Se säilyy mielessä ikuisesti.

All good!

Taalla tapaa jatkuvasti uusia ihmisia. On mukavaa vaihtaa kokemuksia, tietoja ja oppia uutta. Kaikista ei tietenkaan tule ylimpia ystavia, mutta joidenkin kanssa synkkaa paremmin. Suomessa juttelee hyvalla tuurilla jonkun tuntemattoman kanssa nakkikiskalla kello 02.40 eika jutun taso ole silloin valttamatta kovin nerokas. Suomalaiset jurottavat aina vain omissa porukoissaan ja kontaktit vieraisiin otetaan lahinna luuvitosta heilutellen. Kulttuurieroja vissiin.

Viime viikonloppuna olin pienella roadtripilla kiertelemassa Banks Peninsulaa. Mielettomia maisemia! Paljon lampaita! Villaturkikset tosin painelivat vinhaa vauhtia karkuun aina, kun halusin tehda lahempaa tuttavuutta. Valilla ne hyppivat auton eteen tielle, fiksuja elaimia. Pienet kiviset tiet olivatkin elamys. Yhden auton levyiset kiemurtelevat kaistaleet tuottivat pienia haasteita mini henkiloautolle (ei tosiaan mikaan neliveto), mutta ei onneksi jaaty tienposkeen. (Tai siis keskelle tieta, poskessa oltaisiin oltu aika lailla monta metria alempana).

Eilen kavin pelaamassa laser strikea, joka on paintballin kaltainen peli sisatiloissa. Tosin siina ammutaan vastustajia laserpyssyilla. Vaikka en ole mikaan pyssyleikkien fani, oli pelaaminen hullun jannittavaa, hauskaa ja hikista! Suosittelen, vaikka kuntoilumielessa.

Lahipaivina saatan paasta myos kokeilmaan surffausta! Eras belgialainen on luvannut opastaa alkeisiin ja toivon, etta silla riittaa karsivallisyytta opettaa totaalialoittelijaa. Silti mahtavaa paasta kokeilemaan, mutta varmasti supervaikeaa! Rampaudun varmaan ikuisiksi ajoiksi.

Eilen nain vihdoin kuun ja se nayttaa taalla erilaiselta! Ei surunaamaa! Hassua.

Ensi viikolla Queenstowniin!

Kuvia

Vielä iloksenne muutamia kuvia.

http://www.flickr.com/photos/maharadsa/

(Kuvien teema on vähän yksipuolinen, mut meri ja surffarit on aika pop just nyt)

Pitkän valkoisen pilven maa

Pilvet on täällä erilaisia. Usein näkee suuren pilvimassan horisontissa, joka katkeaa vaakatasossa keskeltä. Pilvet tuntuvat olevan myös matalammalla ja ne muodostavat hienoja kuvioita. Usein taivas on myös täysin pilvetön.

Uuden-Seelannin alkuperäinen nimi Maoriksi onkin Aotearoa, joka usein käännetään "Land of the long white cloud".

Sääolot vaihtelevat nopeasti. Christchurchissa tuulee usein. Tuuli viilentää mukavasti tai kylmentää tehokkaasti. Extreme säämuutoksista hyvän esimerkin antaa edellisviikonloppu. Sunnuntaina asteita oli +36. Käsittääkseni lähistön lentokentällä mitattiin jopa 40 asteen lämpötila. Olin päivän merenrannalla, joten tuuli oli aika pelastava tekijä tukahtumisen kannalta. Illalla kotiin tullessa kymmenen aikaan oli vielä +30 astetta.

Maanantaiyön aikana alkoi sataa ja kokonaissademääräksi kertyi 40 mm. Aamulla sade jatkui ja lämpötila oli pudonnut +16 asteeseen. Aika kreisiä.

Muutoin olen viime aikoina bongaillut surffareita ja innostunut kokeilemaan surffausta. Tavannut paljon uusi ihmisiä. Erityisesti hengaillut yhden saksalaisen tytön kanssa. Tehnyt kävelyretkiä kukkuloille, mielettömät maisemat! Nähnyt pari lammasta. Syönyt paljon sushia. Ajatellut kaikenlaista. Inspiroitunut matkailijoista. Oppinut paljon uutta Uudesta-Seelannista, ympäristöstä ja ihmisistä. Katsonut telkkaria enemmän kuin aikoihin kämppisten kanssa. Ihmetellyt maapalloa ja maailmaa yleensä.

Täytyy yksityiskohtaistaa kertomuksia myöhemmin. Kia kaha!